torstai 23. helmikuuta 2017

Graham Bonnet Band Tampereen Klubilla 9. helmikuuta


Brittiläinen Graham Bonnet on etenkin heavy rock -piireissä tunnettu mies, mutta tavalliselle tallaajalle hän ei ehkä sano mitään. Vuonna 1968 The Marbles -yhtyeessä pinnalle noussut Bonnet on myös ahkera Suomen vierailija. Edellisen kerran hänen kultakurkustaan pulppuavaa laulua saatiin näillä leveysasteilla kuunnella huhtikuussa 2016. Jo vajaan vuoden jälkeen Bonnet bändeineen oli taas Suomessa.

Hevilaulajaksi Bonnet ajautui vähän kuin vahingossa. Suosittu brittiläinen Rainbow -yhtye oli jo studiossa levyttämässä uutta albumiaan (Down To Earth, -79), vaikka heiltä puuttu vokalisti. Ronnie James Dio oli juuri eronnut bändistä. Hän kun ei halunnut lauleskella rakkausaiheista, vaan etupäässä sateenkaarista ja lohikäärmeistä. Dio löysi uuden kodin Black Sabbathista.

Rainbowin (ja Deep Purplen) kitaristista Ritchie Blackmoresta kertovassa Musta ritari -kirjassa mainitaan kuinka Rainbowin rumpali Cozy Powell (1947-1998) otti studiossa puheeksi The Marblesin ja sen laulajan. Miestä alettiin etsiä ja lopulta hän päätyi bändiin.


Rainbow vuonna 1980. 

Bonnetin ura Rainbowissa jäi vain noin vuoteen ja yhteen levyyn. Viimeinen keikka yhtyeen kanssa oli jättimäisellä Monsters Of Rock -festivaalilla Englannissa kesällä 1980. Se oli myös Powellin viimeinen esiintyminen Rainbowin kannuttajana.

Bonnetin pukeutumistyyli herätti etenkin 80-luvulla ihmetystä. Vaikka mies lauloi heviä, näytti hän lähinnä lipevältä autokauppiaalta puvun takkeineen ja kravatteineen. Myös tukka on aina ollut kuin anopin unelma, eikä suinkaan rokille tai varsinkaan heville ominainen pitkä malli.

Rainbowin jälkeen Bonnet on laulanut monissa bändeissä ja projekteissa kuten Michael Schenker Groupissa, Alcatrazzissa ja Impellitterissä. Tuorein levy on viime syksynä ilmestynyt The Book, jossa tänä vuonna seitsemänkymmentä vuotta täyttävä laulaja kurittaa äänijänteitään ehkä paremmin kuin vuosikausiin.


Michael Schenker Group vuonna 1982. 

Kun kuulin, että naapuritalosta ollaan lähdössä Bonnetin keikalle Tampereelle, olin pienen mietinnän jälkeen valmis hyppäämään kyytiin mukaan. Harvemmin tulee arkikeikkoja harrastettua edes Turussa, mutta parin tunnin matka Tampereelle sujui yllättävän kivuttomasti.

En edes muista koska viimeksi olen käynyt Tampereen Klubilla. Lienee joskus 2000-luvun alkuvuosina Tammerfestien aikaan. Olikin jo aika tarkastaa paikan nykykunto.

Torstaikeikaksi Klubille oli saapunut paljon sakkia. Veikkaisin, että siellä oli jopa kaksi kolmasosaa kapasiteetista. Muutaman tutun arvelin näkeväni ja niin myös kävikin. Tapio Vuorisalmi ja Jouni Jokela ovat Tampere-keikkojen vakiokasvoja.

Paikallista muusiikkokermaa oli saapunut saliin jonkun verran. Bonnetin kanssa Suomen keikoilla aikoinaan soitelleet rumpali Lacu Lahtinen (Popeda, ex-Hanoi Rocks) sekä suurella kohulla joulukuussa potkut Olli Lindholmin johtamasta -yhtyeestä saanut kitaristi Daffy Terävä seurasivat innoissaan lavan tapahtumia. Bongasin myös Daffyn puolison Päivi Lepistön, joka tunnetaan 90-luvun suosikkiyhtye Movetronin laulajana. Hän on laulanut taustoja Bonnetin Suomen keikoilla.


Graham Bonnet Band vuonna 2016.

Ilta alkoi tasan kello 20, jolloin lavalle asteli Wishing Well -niminen suomalaiskokoonpano. En tuntenut bändiä ennestään, mutta muistelin nähneeni joskus Youtubessa heidän musiikkivideonsa.

Toivomuskaivo olikin oletettua rankempi bändi. Mieleen tuli lähinnä sakemannihevi, sellaiset jyystäjät kuten Running Wild ja Accept. Myös amerikkalainen Manowar muistutti olemassaolostaan monin paikoin. Jyväskylästä Tampereelle saapunut pitkänlinjan hevimies Pekka Pietiläinen puolestaan rinnasti Wishing Wellin lähinnä Rainbowiin.

Juontaja Heikki Paasosen ja Klamydian laulajan Vesku Jokisen risteytykseltä näyttänyt Wishing Well -vokalisti heilui Klubin lauteilla kuin spiidiä vetänyt heinämies. Hän sai kurkustaan irti huomattavasti tuhdimpaa ääntä kuin mitä päältä päin olisin veikannut. Kaveri oli erinomainen lavaesiintyjä, eikä lainkaan pöllömpi laulajakaan.

Illan yleisöjakauma oli yllättävän miesvaltainen. Vähän varttuneempia ja osin hyvin tyylikkäitäkin naisia oli ehkä vaivaiset kymmenen, raavaita uroita puolestaan noin parisataa. Olkoonkin, ettei Graham Bonnet taida olla mikään pillumagneetti, mutta olisin luullut hänen musiikkinsa kiinnostavan vähän enemmän kauniimpaa sukupuolta.


Illan aikana varmasti eniten katseita keräsi Graham Bonnet Bandin basisti Beth-Ami Heavenstone. Yli viisikymppinen Heavenstone on kaunis ja näyttävä nainen, jonka liikkeitä ja bassottelua oli ilo seurata.

Rainbowin Down To Earth -levyltä löytyvällä Eyes Of The Worldilla aloittanut Graham Bonnet Band saapui lavalle reilusti myöhässä aikataulusta. Useimpia tämä tuskin haittasi, sillä jo avauskappale sai vipinää punttiin.

Valtavalla, aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella tuutannut lämmittelybändi oli todennäköisesti herättänyt miksaajankin unesta, sillä Bonnetin aikana voluumi oli paljon kuuntelijaystävällisempi.

Yhtyeen settilista oli kooste Bonnetin uran varrelta 70-luvun lopusta lähtien. Rainbowin biisejä varmasti jokainen osasi odottaakin, samoin miehen ehkä tunnetuinta soolokappaletta Night Gamesia. Alcatrazziakin oli mukana muutama kipale. Uudelta levyltä kuultiin kolme rallia, joista etenkin Into The Night on vallan loistava menopala.


Michael Schenker Groupin vuonna 1982 ilmestyneellä Assault Attack -levyllä laulanut Bonnet kertoi Klubin lavalla potkuistaan kyseisestä bändistä. Ilmeisesti yleisön joukosta joku sitä niin kovasti pyyteli ja huuteli. Laulaja tuntui olevan leppoisalla tuulella muutenkin. Hymyä ja pitkiä välihöpinöitä riitti.

Mikäli oikein ymmärsin, oli Bonnetin kalu aikoinaan pullahtanut ulos housuista kesken keikan. Syynä rikkoontunut vetoketju. Bonnet ei myöskään ollut ehtinyt kunnolla opetella Schenkerin vanhojen biisien sanoja ennen ensimmäistä konserttia. Yleisö oli tuuppinut lunttilaput pois paikoiltaan. Epäonnisen illan jälkeen laulajalla oli kengän kuva perseessään.

Assault Attackilta kuultiin peräti kolme kappaletta. Nimibiisin lisäksi Bonnetin keikkavakioihin kuluva Desert Song ja harvemmin esitetty Dancer.




Pari kertaa olin huomaavinani flirttailua Bonnetin ja basistin välillä. Taputtelipa laulajamme tätä jossain vaiheessa pepullekin. Bändiesittelyssä sitten selvisi, että he ovatkin pariskunta.

Bändissä oli uusi rumpali Mark Benquechea. Mies takoi hiukan jäykännäköisesti, mutta jämäkästi. Kosketinsoittajana toimi Jimmy Waldo, joka on Bonnetin vanha yhtyetoveri 80-luvun Alcatrazzista.

Kitaristi Conradon Pesinaton työskentelyä oli ilo seurata - mies kun olisi veivannut lavalla varmasti vaikka aamunkoittoon saakka. Varsinainen showmies, joka kolme vuosikymmentä sitten olisi todennäköisesti kohonnut kuuluisien kepittäjien joukkoon Yngwie Malmsteenin ja Steve Vain seuraksi. Molemmat soittivat muuten Bonnetin Alcatrazz -yhtyeessä.




Keikan jälkeen joukko innokkaita nimikirjoituksen metsästäjiä jäi palloilemaan Klubin tyhjenevään saliin. Bonnet bändeineen ilmestyi lopulta levymyyntitiskin taakse, josta jakelivat signeerauksia ja poseerasivat mielellään kännykkäselfieissä faniensa kanssa.

Olipa hauska ehtoo vaihteeksi arkenakin. Kiitos valokuvista Tony Lundbergille.











perjantai 17. helmikuuta 2017

Raumakari helmikuisena sunnuntaina

Raumakari on Naantalissa Ukko-Pekan- ja Naantalinsalmen siltojen alla sijaiseva saari. Harvemmin kai tulee ajateltua, että sielläkin voi poiketa vaikka kävelylenkin yhteydessä. Homma ei vaadi kuin pujahtamista sillankaiteessa olevasta aukosta kalliolle.


Ukko-Pekan silta valmistui vuonna 1934. Se yhdisti Luonnonmaan saaren mantereeseen. Raumankarille rakennettiin pyöreä puurakenteinen Kahvila Siltapaviljonki, joka purettiin Naantalinsalmen sillan tieltä 1980-luvulla.




Kävin Raumakarissa ensimmäisen kerran kesällä 2015. Turkulainen luonto- ja historian harrastaja Harri Nato Leino oli poikennut saaressa ja kehui kovasti näkemäänsä.

Leino oli mukana helmikuisena sunnuntainakin, jolloin extempore-kohteenamme oli Naantali. Turusta lähtiessä päivä ei olut vielä edes kunnolla valjennut, mutta matkalla muumikaupunkiin alkoi aurinko paistella. Valokuvausilma oli liki täydellinen.

Valtavan jäämuodostelman edustalla hyppeli koskikara. Ikävämpi kohtalo näytti olleen sorsalla, jonka joku eläin oli syönyt lähes tunnistamattomaksi.






Vajaa kaksi vuotta sitten en löytänyt Raumankarista Ystävyyden kiveä. Kahleen päässä oleva lohkare on tarkoitettu Naantalissa ennen vanhaan taistelleille nuorisojengeille, jotka hakkasivat toisiaan verissäpäin. Kiveä saisi nostella voimiensa tunnossa ja purkaa aggressioita.



















torstai 16. helmikuuta 2017

Teneriffalla osa 8 - Lomaviikko Instagram-kuvin

Hurahdin viime toukokuussa käyttämään kuvapalvelu Instagramia kaverin suosituksesta. Se on lähinnä kännykkäkuville tarkoitettu foorumi, mutta monet tuntuvat tunkevan sinne järjestelmäkameroillakin napsittuja otoksia.

Katselin toisinaan Instasta muutaman tuttavan kuvia, mutten ajatellut liittyä mukaan. Jäin kumminkin samantien koukkuun ja tililläni on tällä hetkellä nelisensataa kuvaa. Nykymittapuulla niinkin vaatimattomalla kännykällä kuin Lumia 625:llä saa näköjään ihmeitä aikaan.

Ripottelin kuvia Instagramiin parin viikon ajan Teneriffan reissun jälkeen. Ensimmäinen otos on lentokoneesta menomatkalta ja suorastaan tihkuu symboliikkaa. Ei pudonnut kone ja kaikki pääsivät lomalta ehjänä kotiinkin. Loput fotot ovat ympäri Teneriffaa - Puerto de la Cruzista, Mascasta, Loro Parguesta ja missä nyt tulikaan liikuttua.



















keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Teneriffalla osa 7 - Los Gigantes ja saarikierroksen loppumatka

Saarikierros jatkui aurinkoisesta Los Cristianoksesta ylös Teneriffan länsirannikkoa. Seuraava stoppi oli Los Gigantesissa, jota mainostetaan "rauhallisena lomakohteena". Meininki on kuulemma "huomattavasti uneliaampaa kuin etelän lomakohteissa", joilla tarkoitetaan Playa de las Americasia ja Los Cristianosta.

Bussi ajoi näköalapaikalle, josta mainoskuvista tuttu näkymä avautui kaikessa komeudessaan. Los Gigantesin maisemaa hallitsee jylhät kalliot, jotka nousevat suoraan merestä.






Maisemaa olisi mielellään ihaillut kauemminkin. Saarikierros kesti noin yhdeksän tuntia, joten joka paikassa ei voinut kupata tuntitolkulla. Itse tosin olisin suunnitellut pysähdykset hieman erilailla, mutta kai kansainvälisen retken takana on joku minua paljon viisaampi.

Jossain vaiheessa päivää alkoi lähes joka putiikissa tarjolla ollut banaanilikööri tehdä kauppaansa. Los Cristianoksesta ostettu pullo tyhjeni sutjakkaasti, jonka seurauksena hankittiin pian uusi tilalle. Matkanteko sujuikin aivan uusin silmin.

Ruokapaussi kesti peräti tunnin eräässä kamelifarmipaikassa, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Kyttyräelikot oli jemmattu maksulliselle alueelle pensaiden taakse, eikä olutta lipittävä turisti pystynyt kuvaamaan niitä ilmaiseksi terassilta käsin.



Mirador de Garachicon näköalapaikka oli sekin Teneriffan maisemiin tottumattomalle silkkaa mannaa.



Viimeinen pysähdys ennen paluuta Puerto de la Cruziin tapahtui Icod de los Vinosissa. Turistikohteiden bussikierroksiin monasti ympätty puolipakollinen rihkama- ja viiniostospaikka löytyi sieltä.

Opas ohjasi ripein askelin porukat halki banaaniviljelmien kohti isoa kauppa- ja ravintolataloa. Kokoontuminen tavaran haalimisen jälkeen oli läheisellä aukiolla, jonka nimi oli suomalaiseen suuhun kovin hankala Plaza de Andres de Lorenzo-Caceres.

Vastaavanlaisia paikkoja on Teneriffallakin monia. Andres de Lorenzo-Caceres lienee aikoinaan ollut paikallinen suurmies, jonka mukaan puisto on ristitty.