perjantai 19. tammikuuta 2018

Eput-elokuva

Joulukuussa 2016 ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva ylöjärveläisestä rockyhtyeestä Eppu Normaalista nähtiin televisiossa pari viikkoa sitten.


Eppu Normaali oli minulle 80-luvun alussa, vähän päälle kymmenen vuotiaana, ehkä maailman kovin bändi. Yhdessä Pelle Miljoonan, Popedan, Juice Leskisen, Hassisen koneen, Sleepy Sleepersin, Sigin ja Hanoi Rocksin se soi ahkerasti niin c-kasetilta kuin lp-levyltäkin.

Intohimoisin Eppu-diggailuni loppui jo 1982, jolloin ilmestyi Tie vie -albumi. Minusta levy oli aivan paska. Se ei johtunut siitä, että laulaja Martti Syrjä oli ensimmäistä kertaa sanoitusvastuussa, vaan siitä, että orkesterin alkuaikoina tyylisuuntana ollut punkrock ja uusi aalto olivat poissa. Albumin kappaleista muistan oikeastaan vain megasuositun Murheellisten laulujen maan. 

En jostain syystä nähnyt koskaan Eppuja livenä Kalannin urheilutalolla, jossa teiniaikoina bändejä käytiin katsomassa. Monet muut 80-luvun puolivälin yhtyeet siellä tulikin nähtyä. Smackista ja Zero Ninestä Pyhien nukkien kautta Dingoon, Popedaan ja Sleepy Sleepersiin.

Ensimmäisen kerran todistin Eput lavalla Laitilan Munamarkkinoilla 1987. Yhtye soitti sirkusteltassa, joka taisi olla samanlainen kuin myöhemmin Turun DBTL:ssä ollut.

Keikan jälkeen kävin kustavilaiskaverini kanssa juttelemassa Eppujen kanssa keikkabussinsa edustalla. Hän sai viiden markan seteliinsä bändin nimikirjoitukset, kun muuta paperia ei sattunut hollilla olemaan. Tapahtumahetkellä muusikot söivät maukkaan näköisiä voileipiä, joita bussiin oli kiikutettu tarjotinkaupalla.


Eput-elokuvassa ei syödä voileipiä. Huomio kiinnittyy ensimmäiseksi puhuviin päihin. Ne eivät ole tavanomaisesti kuvattuja, vaan henkilö katsoo ja puhuu lähietäisyydeltä suoraan kameraan. Erikoinen ratkaisu, joka tässä yhteydessä toimii.

Leffan pääosissa ovat Syrjän veljekset Martti ja Pantse, yhtyeen säveltäja ja kitaristi. Ollakseen niinkin merkittävä tekijä suomalaisessa musiikkimaailmassa, on Pantse säästynyt julkisuudelta hämmästyttävän hyvin. Viime vuonna 60 vuotta täyttäneen muusikon haastatteluja ei ole noin kolmeenkymmeneen vuoteen näkynyt oikeastaan missään. Eppujen mediapuolesta ovat huolehtineet etupäässä Martti ja kitaristi Juha Torvinen.

Elokuva alkaa Syrjän veljesten nuoruusmuistoilla. Runoilija- ja lastenkirjailija Kirsi Kunnaksen ja kirjailija Jaakko Syrjän lapsiksi 1950-luvun lopulla syntyneet pojat alkoivat 70-luvulla kiinnostua musiikista siihen malliin, että bändi oli perustettava. Serkkupojan, rumpali Aku Syrjän, Juha Torvisen ja basisti Mikko Saarelan kanssa he perustivat Eppu Normaalin.

Yhtyeen alkujat kerrotaan perusteellisesti, mutta vuoden 1982 jälkeen alkaa melkoinen harppominen. 1983 ilmestynyt Aku ja köyhät pojat -albumi sivuutetaan käytännössä kokonaan ja loppu discografiakin kiritään turhan nopeasti. Peruskatsojalle tällainen tuskin aiheuttaa ongelmia, koska he eivät edes ole tietoisia mitä levyjä bändi on tehnyt, mutta minulle moinen pisti välittömästi silmään.


Koska Eput ovat sujuvasanaisia miehiä, on haastatteluosuuksia mielenkiintoista seurata. Suunvuoron saa myös entinen basisti Mikko "Vaari" Nevalainen, joka vaikutti yhtyeessä 1979-1989. Julkisuudesta kadonnut Nevalainen on vajaassa kolmessakymmessä vuodessa muuttunut siihen malliin, etten olisi enää tunnistanut häntä.

Draamankaari on, että historian kertaamisen ohessa ollaan nykypäivässä. Yhtye harjoittelee 40-vuotisjuhlakonserttiaan varten, joka oli kesällä 2016 Tampereella Ratinan stadionilla. Elokuva huipentuu konsertin tunnelmiin.

Saku Pollarin ohjaamassa Eput-elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on puolisen tuntia liian lyhyt. Yhtyeen tuotantoa olisi pitänyt käsitellä perusteellisemmin. Mutta suurelle yleisölle, jolle elokuva tietysti on osoittettu ja joka todennäköisesti ei edes tiedä kuka yhtyeen rumpali on, on tällainen varmasti aivan yhdentekevää.








tiistai 16. tammikuuta 2018

Satavuotiaan Suomen 100 lintua

Turkulaisvoimin tehty lintukirja Satavuotiaan Suomen 100 lintua ilmestyi joulukuussa 2017. Opuksessa on nimensä mukaisesti kuvat sadasta eri pesimälintulajista lintulajista ja laajat esittelyt kustakin lajista.

Kirjan takana on harrastajakuvaaja Harri Vuori. Hän on kytännyt kohteitaan pääosin Varsinais-Suomen alueella kuten Kaarinan Littoistenjärvellä ja Rauvolanlahdella sekä Turun Ruissalossa.


Minulle tuli aivan puskista, että naapurini Vuori on näin tasokas valokuvaaja ja kova lintubongari. Kirjan teostakaan en ollut tietoinen. Olen kyllä joskus tavannut hänet kamera kädessä pihamaalla, mutta se ei enteillyt tällaista. Omat luonto- ja etenkin lintukuvani näyttävät kirjan kuvien rinnalla melko vaatimattomilta.

Koska en ymmärrä linnuista paljon mitään, on kirjaa mukava selata sen selkeyden ja informatiivisuuden takia. Painojälkikin on oikein laadukasta ja värit hyvät.

Kyselin Vuorelta millaisella objektiivilla kuvat on otettu. Pitkä putki osin selittänee kuvien laadukkuuden, mutta mies vehkeen takana vähintäänkin toisen puolen. Kuvissa on roppakaupalla näkemystä ja tyylikkyyttä. Tällaisia ei pysty kuka tahansa ottamaan, vaikka omistaisi millainen välineet tahansa.

Satavuotiaan Suomen 100 lintua -kirjaa voi tiedustella tekijältä itseltään havufoto@gmail.com ja/tai facebook.com/havufoto.


Västäräkki ja suokukot (Kuva: Hari Vuori). 

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kuuvannokka 13. tammikuuta

Kuluvan viikon torstaina ja perjantaina Turun seudulla oli hieno talvikeli. Pikku pakkasessa auringon paistaessa huurteinen luonto näytti todella komealta.

Aamuvuorolaisena en päässyt siitä juurikaan nauttimaan, joten katse oli lauantaissa. Jospa vastaava ulkoilukeli odottaisi silloin. Mutta turha pelko, päivä olikin todella harmaa.

Siitä huolimatta suuntana oli Turun Ruissalo ja tarkemmin Kuuva. Mukaan lähti tuttavapariskunta Katja ja Belet. Parin tunnin ulkoilun aikana tuli nähtyä muun muassa kallioon hakattu jatulintarha, purjevene ja käärmeiden talvipesä.

Huomion arvoista oli lumen vähäisyys Kuuvassa. Silmämääräisesti sitä oli enemmän matkan varrella Ruissalon Puistotietä pitkin ajellessa.


Kuuvan parkkipaikan lähistöllä oli meneillään jonkinlainen kaivuutyö. Tiedä sitten mitä putkia maahan upotettiin. Aivan vierestä löytyi pajunkissoja, vaikka nyt eletäänkin tammikuun puoliväliä.


Tuulta ja tuiverrusta uhmaava yksinäinen väkkärämänty Kuuvannokan korkemmalla kohdalla on varmasti yksi Ruissalon kuvatuimmista kohteista. Pakkohan sitä oli käydä kuvaamassa nytkin.

Kauempana Airistolla lipui yksinäinen purjevene. Leuto talvi mahdollistaa tällaisenkin harrastustoiminnan.

Kuuvannokan labyrinttikuvioisesta kalliohakkauksesta kirjoitinkin jo viime huhtikuussa. Samassa blogijutussa oli talvipesästään heräileviä kyitä. http://kaislatuuli.blogspot.fi/2017/04/kuuvan-kalliohakkaus-ja-matelijat.html







tiistai 9. tammikuuta 2018

The Grammers uudenvuoden keikalla

Uusi vuosi alkoi rokkaavissa merkeissä. Säkylästä vuosituhannen vaihteessa ponnistanut ja jo vuosia pääosin Turussa päämajaansa pitänyt The Grammers esiintyi uudenvuoden aattona ilmaiskeikalla kaupungin keskustassa.

Alunperin en ollut lähdössä minnekään juhlimaan vuoden vaihtumista. Lähibaareistani toinen oli loppunmyyty jollekin nuorisoporukalle, joka tanssahteli laivan kannella jumputtavan musiikin tahdissa. Siis ulkona.

Viereinen kuppila oli puolestaan tilapäinen pop-up-baari, josta oli revitty kaikki kalusteetkin irti muuton melskeessä. Samalla se oli viimeisen ehtoon auki. Löysin itseni lopulta Turun keskustasta.


The Grammers on ollut lukuisilla näkemilläni keikoilla aina takuuvarma orkesteri. Peräti seitsemänmiehiseksi paisunut ryhmä oli aattona Humalistonkadun Toby & Fellaksessakin tiukassa iskussa.

Reilusti vuoden vaihtumisen jälkeen alkanut soitto ei houkutellut baariin järin suuria massoja, vaikka yläkertaan Gongiin menossa ollut nuoriso jäikin välillä pällistelemään miten rokkia esitetään. Tiedä sitten mitä he omalla puolella kuuntelivat, mutta saletisti eivät ainakaan yhtä hyvää musiikkia kuin The Grammers.

En ollut aiemmin nähnyt bändiä nykykokoonpanossa. Ihan pikku lavalle ei seitsemän äijää helpolla mahdu, joten Toby & Fellaksessa kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler soittelikin hieman muusta ryhmästä erillään.


The Grammersin yhteissoitto on äärimmäisen tiukkaa. Myös soundit olivat pirun hyvät, eikä äänentaso sattunut edes minun kuulovaurioisiin korviini.

The Grammersilla on järjetön määrä hienoja ja tarttuvia biisejä. Esimerkiksi keikallakin tulleet Journey, 16 Years, U.S. of A., Silver Of Zion ja Another Lick Another Line. Mikäli maailma olisi bändille vähääkään oikeudenmukainen, soisivat nämä biisit vaikkapa Radio Cityllä iänikuisten welcometothejunglien ja highwaytohellien sijaan.


En ollut ennen keikkaa kuullut yhtyeen uutta, syksyllä ilmestynyttä järjestyksessään seitsemättä pitkäsoittoa Dream In A Minor Keytä. Videonakin julkaistu Take It Or Leave It on toki tarttuvuudessaan aivan huippu, mutta muuten kappaleet vaativat enemmän kuuntelukertoja.

Keikan loputtua ostin myyntipöydältä uutuusalbumin lp-muodossa. Pakettiin kuului myös cd-levy, jota olen lähiaikoina kuunnellut autossa.

Kiekon alkupäästä tulee vähän mieleen amerikkalaiset vanhan polven yhtyeet kuten Kansas. Olenkin nyt osin valmis allekirjoittamaan syksyiset levyarviot, joissa puhuttiin jotain aikuisrokista.

Levyn loppupuoli puolestaan on kuin Uriah Heepiä eri vuosikymmeniltä. Heepin Mick Box olisi varmasti tyytyväinen, jos hänen johtamalleen veteraaniyhtyeelle tarjottaisiin yhtä hienoja biisejä kuin esimerkiksi Sundown Man tai Seven Out Of Seven ovat. Albumin päättävä majesteettinen Long Gone kohoaa yhdeksi bändin merkkiteoksista.

The Grammersin tasoon ei pysty kovin moni bändi. Se on räppi- ja muun epämusiikkisaasteen keskellä kuin raikas tuulahdus takavuosilta, jolloin rokki oli rokkia, eikä mitään helvetin piipitystä ja nykimistä.






maanantai 8. tammikuuta 2018

Vaarniemessä 7. tammikuuta

Kuukausia jatkuneiden sateiden jälkeen ihmetys oli melkoinen, kun tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina maassa oli hento lumipeite ja aurinkokin paisteli oikein komeasti.

En ollut toviin käynyt Vaarniemenkalliolla, joka sijaitsee Turun naapurissa Kaarinassa. Vaarniemen luonnonsuojelualueella olen vuoden sisällä ollut pari kertaa, mutta itse kalliolle kapuamisesta on varovaisten arvioiden mukaan vierähtänyt kaksikin vuotta.

Porukkaa oli aurinkoisena sunnuntaina liikkeellä oikein urakalla. Koko Vaarniemen parkkipaikka oli aivan piukassa autoja, samoin tienvierustat.

Vaarniemenkalliolle johtava jyrkkä nousu vaatii kuntoa. Ainakin minulle nousu on ollut työlästä hankalassa maastossa. Välillä riesana ovat olleet ahnaat hyttysparvet, ellet hiki hatussa kiirehdi ylös rinnettä hallitsevasta kuusikosta.

Nyt ei ollut hyttysvaaraa, eikä nousukaan tehnyt ollenkaan niin tiukkaa kuin pelkäsin. Uudehkot rappuset sopivat jalkojen alle paremmin kuin epätasainen juurikko. Portaiden alkupäähän oli ilmestynyt puuvaja, josta voi napata klapeja mukaan ylhäällä odottavaa laavua ja tulisijaa varten.




Vaikka korkeanpaikankammoa podenkin, päätin kavuta kallion laella olevaan näkötorniin. Sieltä on komeat maisemat läpi Turun Paraisten kalkkikaivoksille saakka.







Vaarniemenkalliolta pääsee kätevästi Pyhän Katariina poluille, joiden yhteenlaskettu pituus on kymmenen kilometriä. En ole koskaan reiteillä ollut kuin Vaarniemen osalta, mutta jospa kevään tullen innostuisi.

Pyhän Katariinan poluilta on yhteys Turun Katariinanlaaksoon, jonne Vaarniemestä pääsee Rauvolanlahden pitkospuita pitkin. Liukkaat lankut eivät pahemmin houkutteleet, mutta kiersin lenkin tammimetsässä, joka sivuaa Rauvolanlahtea ja entistä jätevedenpuhdistamoa.







perjantai 5. tammikuuta 2018

Lumikenttien Katarina

Joulukuun puolivälissä tuttu varsinaissuomalainen harrastajamalli Katarina kysyi minua kuvaajaksi toteuttamaan ideaansa. Se kuulosti sen verran erikoiselta, että ei tarvinnut kahta kertaa kysyä.

Ajatuksena oli, että talvisessa Viheräisten omenapuutarhassa Raisiossa olisi parisänky, jossa malli köllötelisi. Alussa oli puhe vaan "metsästä", mutta tarkemman lokaation selvittyä näin jo mielessäni, että homma varmaan toimii. Alue on tuttu usean vuoden ajalta ja parhaat päivänsä nähnyt omenapuumiljöö kuvauksellinen.

Turun seudulla ei ole pahemmin lunta ollut kuluvana talvena. Kyseisellä viikolla sitä oli kumminkin joidenkin mielestä jopa riesaksi asti. Kuvauspäivän jälkeen se sulikin taas pois.

Vettä satoi pitkin loppuvuotta kuukausi tolkulla käytännössä päivittäin, tietysti kuvauspäivänäkin. Pikku tauko sentään siinäkin oli. Kun taas alkoi ropisemaan niin että pelkäsin kameran kastuvan, olin jo saanut tarvittavan määrän kuvia. Sateenvarjokin oli mukana, mutta assistentin ei tarvinnut sitä ruveta aukomaan.

Ihan hyvää jälkeä tuli nopealla aikataululla. Nollakelissä ei kauan ihmetelty.













sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Katariinanlaaksossa 30. joulukuuta

Katariinanlaakso on jalopuita kasvavista lehtosaarekkeista muodostunut 17 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Turun eteläisten lähiöiden tuntumassa lähellä Kaarinan rajaa.

Uudenvuoden aatonaattona oli sellainen olo, että pitää päästä vähän luonnon helmaan tuulettumaan. Niinpä suuntasin Katariinanlaaksoon.




Kuten odotettavissa olikin, oli luontopolku erittäin mutainen ja vetinen. Parissa kohdassa sai oikein miettiä miten tästä suoriudutaan. Pahimmat mönjät kengänpohjista jäivät onneksi matkan varrelle kun autolle palatessani tarkistin.

Katariinanlaaksossa saattaa nähdä paljon oravia. Etenkin eräällä luontopolun varrella olevalla kivellä, jonne ihmiset tuovat niille murkinaa. Tällä kertaa ei tietenkään ainuttakaan näkynyt. Kivellekin oli levitetty kummallisia siivuja, jotka tulkitsin omenapaloiksi.

Välillä tuntuu, ettei voi oikein minnekään mennä törmäämättä jonkinsortin tuttuihin. Napatessani fotoja Pitkänsalmen rannalla, kuului vähän matkan päästä tuttu ääni. Muun muassa Rautavaara X -nimisessä rokkibändissä vaikuttava Pasi Kaukonenhan se siinä oli retkiseurueensa kanssa.

Lenkin ajoitus osui täysin nappiin. Luontopolun loppumetreillä alkoikin taas vaihteeksi satamaan.