sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Taage & Garfield @ Wanha Rahtilaiva

Lähibaarissani Wanhassa Rahtilaivassa Turun Aurajoessa esiintyi perjantaina 28. lokakuuta duo Taage & Garfield. Laulaja Taage Laiho on parhaiten tunnettu Kilpi -yhtyeestä ja Kari "Late" Karvinen on pitkään Turun suunnalla vaikuttanut kitaristi.

Aurajoki

Samat äijät olivat Rahtilaivassa elokuun 12. päivänäkin. Tuolloin esiintymispaikka oli yläkannen terassilla. Nyt he joutuivat ahtautumaan pieneen tilaan laivan sisäbaarissa.



Puutteelliseksi jääneen mainonnan takia paikalle olisi varmasti tullut lisääkin potentiaalisia elävän musiikin ystäviä, mutta toisaalta Rahtilaivan asikaspaikkakapasiteetti asettaa omat rajoituksensa. Baari oli kolmannen setin aikana täynnä.




Taagen ja Garfieldin duolla on ollut mukavasti keikkoja kesän ja syksyn mittaan. Verrattuna elokuiseen Rahtilaivalla esiintymiseen, oli tämänkertainen mielestäni parempi. Settilista oli uudistunut jonkun verran. Mukana oli jopa muutama suomenkielinen kappale. Se enteilee entistä laajempaa yleisöpohjaa. Tavallinen baariurpo ei todellakaan tiedä kuka on Yngwie Malmsteen tai mikä on Queensryche - Kirkan ja Leevi And The Leavingsin he tietävät varmasti. Pääosa biiseistä oli kuitenkin tuttua kasariheviä simppeliksi sovitettuina versioina. Whitesnakea, Scorpionsia ja vastaavia.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Pieni suuri kaali

 
"Pieni suuri kaali nostaa lehtiensä suojiin kääriytyneen raaka-aineen ansaitsemaansa arvoon.
Ruokatoimittaja Kalle Kirstilän ja palkitun huippukokki Petteri Luodon yli 80 herkullista ja yllättävääkin reseptiä auttavat löytämään uusia maukkaita lähestymistapoja arkiseksi koettuun raaka-aineeseen. Luvassa on kaalia läheltä ja kaukaa, kylmänä, kuumana ja tulisena, klassikoina sekä monin tuorein maustein ja makuparein.

Myös kaalien terveysvaikutukset, kaalin ja viinin suhde, hapankaalin ihmeellinen historia sekä moni muu asia tulee kirjassa käsiteltyä.

Pellolta pöytään –ruokakirjana Pieni suuri kaali on kunnianosoitus monipuoliselle ja herkulliselle raaka-aineelle sekä suomalaiselle lähiruualle ja sen tuottajille. Se on myös kirja, jota kelpaa vain katsella. Pieni suuri kaali muistuttaa, että kaalista on moneksi, oivaksi ja kauniiksi."

Näin esitellään syksyllä ilmestynyt Pieni suuri kaali -kirja (WSOY).

Kaalikirjan kirjoittanut turkulaistoimittaja Kalle Kirstilä on ollut tuttuni parikymmentä vuotta. Hänen juttujaan on voinut lukea esimerkiksi Turun Sanomien matkailusivuilta sekä monista muista sanoma- ja aikakauslehdistä. Mies on tehnyt töikseen toimittajan hommia viitisentoista vuotta.

Tuttavapiirissään Kirstilä on tunnettu kovana kulinaristina ja rokkidiggarina. Hän myös muistuttaa ulkoisesti paljon kitaristi Esa Pulliaista.

Kalle Kirstilä.

Omat kokkaamistaitoni rajoittuvat lähinnä Martinsillan Grillillä jonottamiseen tai makaronilaatikon lämmittämiseen mikroaaltouunissa. Keittokirjat ovat minulle vieras alue. Kaalistakaan en juurikaan pidä, vaikka se salaatin mukana alas meneekin. Kaalilaatikko tai kaalikääryleet ovatkin sitten jo huomattavasti vaikeampi pala.

Pieneen suureen kaaliin tartuin kuitenkin innolla. Jo komea kansi lupaa paljon. Valokuvaaja Robert Segerin upeat kuvat tekevät niinkin arkisesta asiasta kuin kaalista kiinnostavan. Segerin kuvista huomasin kaalin myös muistuttavan kummallisen paljon avaruusoliota.

Kirstilä käy perusteellisesti läpi kaalin historian. Kirjassa esitellään kaikki syömäkelpoiset kaalilajit. Esimerkiksi suippokaalista en muista koskaan kuulleenikaan. Kirjaan on koottu valtava määrä erilaisia ruokareseptejä, joista jopa minä sain pari mielenkiintoista vinkkiä. Mukana on myös mielenkiintoisia haastateltavia kuten kaalinviljelöitä. Itsekin kaalipellon laidalla kasvanut Kirstilä tietää mistä kirjoittaa.


Kävin heinäkuussa Kirstilän kanssa Utön linnakesaarella. Eräällä rannalla kasvoi merikaalia, jota oppaan mukaan saaren lampaat olivat aikoinaan pitäneet suuressa arvossa. Muistan Kirstilän kysyneen oppaalta aiheesta enemmänkin. Liekö hänen tehnyt mieli itsekin alkaa rouskuttamaan tuota villiä herkkua? Utön reissusta tarkemmin heinäkuun blogiryppäässäni.

Kaalista, ruuanlaitosta ylipäätään, tulee mieleen television vanhat kokkiohjelmat. Vanamo ja Kolmonen olivat hyöryävien lihapatojen ääressä jo varhaisella 70-luvulla. Nykyään katseltuna miesten tekemiset voittavat kovimmatkin Kummeli -sketsit mennen tullen.


1970-luvun lopulla Martti Huuhaa Innanenkin oli kokkauspuuhissa. Lihaa tässäkin on liikkeellä, muttei kuitenkaan tirrilihaa.

torstai 27. lokakuuta 2011

Dio jäähallissa ja olohuoneessa



Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.

Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.

"Ronnie James Dio (oik. Ronald James Padavona, 10. heinäkuuta 1942 Portsmouth, New Hampshire, Yhdysvallat – 16. toukokuuta 2010 Houston, Texas, Yhdysvallat) oli yksi musiikkihistorian pitkäaikaisimpia ja arvostetuimpia metallimusiikin laulajia. Dio levytti musiikkia seitsemällä eri vuosikymmenellä. Hän ei julkisesti koskaan paljastanut ikäänsä, mutta hänen syntymävuodekseen on arveltu vuotta 1942. Ronnie Jamesin sukunimi Dio on italiaa ja tarkoittaa Jumalaa." (Wikipedia)


Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.


Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia

08.12.2005 Jäähalli, Helsinki

Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.

Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.

Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.


Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.

Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.


80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.

 Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.

Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.

Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.

Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.


Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.

Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.

1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.


Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.

Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.

Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.


Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.

Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.

Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock

Kimmo Jaramo

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Vanhalinnanpolulla

Viikko 43 alkaa olla viimeisiä aikoja metsästää ruskakuvia.

Keskiviikkona 26. lokakuuta oli aamulla lämpötila nollan tuntumassa. Yhdeksältä mittari näytti +1. Ilma oli hieno ja aurinkoinen. Mutta kuinka ollakaan, kun meikäpoika pääsi töistä kahden paikkeilla, ei aurinkoa ollut enää mailla eikä halmeilla. Tyypillistä tuuriani.

Päätin kuitenkin käydä piipahtamassa Liedon Vanhalinnassa.


"Liedon Vanhalinna on yhden maan merkittävimmän esihistoriallisen linnavuoren kupeella sijaitseva museo-, kulttuuri- ja seminaarikeskus, jossa menneisyys ja nykypäivä kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Vanhalinnan yli 80 hehtaarin maa-alueet ja 13 rakennusta käsittävä kartanokokonaisuus sijaitsee kahden historiallisen valtareitin, Aurajoen ja Hämeen Härkätien varrella.

Esihistoriallisen puolustuslinnakkeen merkitys väheni Turun linnan valmistuttua Aurajoen suulle. Ruotsinvallan aikana Vanhalinnasta tuli ensin piispantila ja sitten läänitetty aatelistila. 1700- ja 1800-luvuilla Vanhalinnan tila oli Littoisten verkatehtaan perustajasuvun Hjeltin tila. Niiltä ajoilta periytyy maatalouden ja talonpoikaiskulttuurin arvostus, jota tilan viimeinen omistajasuku, äästi.

Mauno Wanhalinna sai tilan hoitaakseen vuonna 1930, jolloin kartanokeskuksen massiivinen uusklassinen päärakennus oli juuri valmistunut. Avioiduttuaan vuonna 1944 Mauno ja Ester Wanhalinna alkoivat rakentaa kodistaan elävää museota, minkä tulokset näkyvät nykypäivänä Vanhalinnan kulttuurikeskuksen monipuolisena näyttelytoimintana. Wanhalinnat halusivat turvata elämäntyönsä lahjoittamalla tilan silloin vielä yksityiselle Turun Yliopistolle vuonna 1956.

Vanhalinnan museossa voi tutustua Mauno ja Ester Wanhalinnan museoksi sisustamaan kartanokotiin. Kartanon alakerran arkeologisissa näyttelyissä on esineistöä arkeologisista löydöistä Vanhalinnan alueelta mutta myös muualta Varsinais-Suomesta kivikaudelta alkaen. Pihamakasiinissa on kansatieteellinen perusnäyttely "Idän ja lännen maa", jossa läntisen ja itäisen maanviljelysvälineistön avulla esitellään itäisiä ja läntisiä kulttuuripiirteitä sekä agraarisen työvuoden kiertoa. Härkätallin "Elämänlanka" -näyttely kertoo ihmiselämän kulusta, arjesta ja juhlasta 1800-luvun lopun Lounais-Suomessa." (vanhalinna.utu.fi)

En jaksanut kivuta tällä kertaa linnavuorelle. Olen käynyt siellä silloin tällöin, viimeksi muistaakseni viime keväänä. Sen sijaan suuntasin Vanhalinnanpolulle. Polkuja risteilee alueella muutamakin erilainen. On Arkeologia- ja historiapolku, Ystävänpolku ja Suomen sydän -polku. Veikkaan, että olin ensinmainitulla. Se kiersi linnavuoren ja on pituudeltaan ehkä noin kilometrin.





Polku ei sovellu huonokoipisille tai pitkään ja hartaasti ruokapöydässä viihtyneille. On meinaan sen verran kivikkoista maaperää ja ahdasta rakoa matkan varrella. Jos oikein huonosti sattuu käymään, voi kulkija löytää itsensä räpiköimästä ketarat pystyssä Aurajoesta. Polkua ei ole pahemmin tuettu horjahtamisten tai liukastumisten varalta.



Aurajoki.

Vaikka polulla historia suorastaan vilisee silmissä on konkreettisesti jalkojen alla, pitää sen tunteakseen saada ääninäyte vaikkapa alan gurulta Timo Sepänmaalta. Hän ei nyt ollut mukana, mutta juttujansa Varsinais-Suomen historiasta kuuntelen aina mielelläni.

Lokakuun loppu alkaa olla huono vuodenaika ainakin luontovalokuvauksen kannalta. Tässä muutama toissakesäinen otos linnavuoren laelta. Mallina Kirsi K.




lauantai 22. lokakuuta 2011

Maskun Rivieralla

"Masku on Suomen kunta ja keskiajalla perustettu kirkkopitäjä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Maskusta on Raisioon 12 km, Naantaliin 15 km ja Turkuun 18 km. Naapurikuntia ovat Mynämäki, Nousiainen, Rusko, Raisio, Naantali ja Taivassalo. Vuoden 2009 alusta Lemun ja Askaisten kunta liittyivät Maskuun. Uuden Maskun kunnan vaakunaksi valittiin aiempi Askaisten vaakuna.

Masku tunnetaan muun muassa sieltä toimintansa aloittaneesta Maskun Kalustetalosta. Paikallisesti tunnettu on myös Maskun Riviera, Maskun montuiksikin kutsutut hiekkakuopat, joihin syntyneet tekojärvet hiekkarantoineen ovat nykyään virkistyskäytössä. Uuden Maskun tunnetuin nähtävyys on marsalkka Mannerheimin syntymäkotina tunnettu Louhisaaren barokkityylinen kartanolinna." (Wikipedia)


Lauantaiajelu käynnistyi sateisessa ja harmaassa säässä. Tarkoituksena oli löytää Maskun Kullaanvuori, mutta haaveeksi jäi. Liukkaalla metsäpolulla ei viitsinyt tarpoa kuin pari sataa metriä, kunnes kyltti ilmoitti Kullaanvuoren etäisyydeksi 1,8 kilometriä. Aivan liikaa sellaisella ilmalla.

Kinttupolun varrella oli Raision kaupungin omistama lemmikkieläinten hautausmaa.


Jostain syystä Maskun Riviera on tullut tutuksi ainoastaan ohiajaessa auton ikkunasta käsin. Nyt päätin käydä siellä oikein katsomassa millainen hiekkakuoppa onkaan kyseessä. Lätäköitä riittää useampiakin vieri vieressä, mutta kaarsin auton Ruskontien varrella olevan lammikon reunalle.




Maskun Rivieran hiekkakuopat.

Raisiota kutsuttiin takavuosina Suomen suurimmaksi risteykseksi sekä maamme rumimmaksi kaupungiksi. Se on kuitenkin viimevuosina onnistunut kohottamaan profiiliaan. Nykyään Raision keskustaa voi luonnehtia jopa jollain lailla kauniiksi. Karmeat betonipylväät ja epäonnistuneet rakennelmat ovat saaneet väistyä modernin Raision tieltä.

"Raisio (ruots. Reso) on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu 24 530 ihmistä ja sen pinta-ala on 50,06 km2, josta 0,60 km2 on vesistöjä. Väestötiheys on 503,08 asukasta/km2.

Raision naapurikunnat ovat Masku, Naantali, Rusko ja Turku.
Ensimmäinen maininta Raisiosta on vuodelta 1292. Raisiosta tuli kauppala vuonna 1966 ja kaupunki vuonna 1974. Kaupungin väkiluku on noussut 1900-luvulla vajaasta 2 000 hengestä noin 24 000:een, pääosin palvelualan ja teollisuuden ansiosta.

Raisio sijaitsee Turun ja Naantalin välissä. Turusta Porin ja Vaasan kautta Ouluun johtava valtatie 8 leikkaa Turun ohikulkutien eli kantatie 40:n Raisiossa, josta johtaa myös tie Naantaliin. Raision kautta kulkee myös Turun ja Uudenkaupungin välinen rata, ja Raision asemalta johtaa haararata Naantaliin. Matkustajaliikenne radalla lakkasi vuonna 1992, mutta rataa käytetään yhä säännöllisesti rahtikuljetuksiin." (Wikipedia)

Raisiosta tulee ehkä ensimmäisenä mieleen ainakin Sig -yhtye ja Joel Hallikainen. Hallikainen oli pari päivää sitten tapetilla Facebookissa, koska joku luonnehti häntä "Suomen Johnny Thundersiksi". Ei hän aivan Jussi Ukkoset sentään ole, mutta mies kuitenkin soitti perjantaina 21.10. punkkia Korroosion riveissä Turun Mikaelinkirkossa Punkmessussa. Siihen ei Johnny Thunders koskaan pystynyt.


"Kirkkokansa kohtaa matalan kynnyksen ja kolmen soinnun sahauksen Mikaelinkirkon punkmessussa perjantaina 21.10. klo 20. Ensimmäisessä punkmessussa musiikista vastaa Suomi-punkin kulttibändi, raisiolainen Korroosio, jonka riveistä on tuttu muun muassa laulajatähti Joel Hallikainen.

Punkmessu on muuten tavallinen jumalanpalvelusmessu, ainoastaan messun musiikki sahataan punkin energisellä ja äänekkäällä kolmisointuestetiikalla.

Messun musiikista vastaava, 1970-luvun lopulla Raisiossa perustettu Korroosio, oli yksi Suomi-punkin uudemman aallon kulmakiviä. Yhtyeen tunnetuin hitti oli Joel Hallikaisen kynästä lähtenyt ”Hei Hei Hei”. Viime vuoden DBTL-festivaaleilla henkiin herännyt yhtye palaa taas lauteille – tällä kertaa kirkossa!

Paria viikkoa myöhemmin Mikaelinkirkossa ryskyy jo totuttuun tapaan metalli. Metallimessussa kokoonnutaan sanan ja painavan musiikin ääreen perjantaina 4.11. klo 20. Messun toimittaa metallipappi Haka Kekäläinen ja riffikoneistosta vastaa Metallimessu ry:n oma bändi. Myös metallimessuun on vapaa pääsy." (turunseurakunnat.fi)

Mikaelinkirkosta takaisin Raisioon. Maaliskuussa 2005 sain ruokamyrkytyksen raisiolaisesta Rio kebabpizzeriasta. Oli muuten jokseenkin heikko olo. Sen suurempaa kammoa raisiolaisturkkilaisia kohtaan ei silti tullut, joten rankan lauantaiajelun päätteeksi ruokapaikaksi valikoitui Naantalintien varrella oleva Broadway Kebab.



Mika Sunttu Sundell miettii mistä kohtaa aloittaisi syömisen.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Lordi ja Kuorosota

Television Nelonen -kavanalla alkoi tänään Kuorosota. En ole jaksanut ensimmäistä tuotantokautta lukuunottamatta seurata sitä kuin muutaman minuutin, mikäli kanavasurffailu on osunut sopivasti kohdalle. Neljännen tuotantokauden avausjakso vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että sarjaa voisi alkaa seuraamaan ahkerammin.


Jo tämän jakson perusteella voin sanoa, ettei Kaija Koon, Jussi Selon, Jonsun tai Hanna Pakarisen toiminnat juurikaan kiinnosta. Sen sijaan Ressu Redford rekrytoi joukkoeeseensa heti erään tuttuni. Lordin touhut ovat aina kiinnostaneet minua. Viimeisen mainoskatkon jälkeen näytetty Rovaniemen sankarin osuus olikin mielenkiintoisinta koko jaksossa. Leppoisaa ja huumorisävytteistä meininkiä, jota jollain jäykällä Kaija Koolla ei ollut ja tuskin tulee olemaan.

Lordi on vanha tuttuni. Tapasin tulevan monsterimiehen ensimmäisen kerran kesällä 1993 Porissa. Siellä järjestettiin alle 25-vuotiaille videontekijöille Minun elokuvani -festivaalia. Lordi ja kaverinsa, tuleva ohjaaja Pete Riski, olivat paikalla kuten vuotta myöhemminkin. En enää muista mikä lyhytelokuva sälleillä oli esitettävänään, mutta kauhuleffoja he väänsivät silloin ja jo ennenkin sitä.

Syksyllä 1994 osittain samalle porukalle järjestettiin viikonlopun mittainen efektikurssi, jota veti vanha Koijärven veteraani ja elokuvien erikoistehostemies Esa Parkatti. Tuolloin jaoin matkustajakotihuoneen Lordin kanssa. Hän oli juuri ottanut ensimmäiset Kiss-aiheiset tatuointinsa ja esitteli paksua käsivarttaan minulle. Gene Simmonsin pää se siinä komeili.

Lordi oli kovasti kiinnostunut turkulaisorkesteri Iron Crossin nykyvaiheista. Hän kertoi Too Hot To Rockin olevan eräs suomalaisen musiikin merkkipaaluista. Yhtye hiipui 90-luvun taitteessa, eikä Lordi tiennyt mihin se katosi. Kerroin, että syy bändin hajoamiseen oli laulaja Tyrone Gona Tougherin alias Esa Leinosen uskoon tuleminen.


Seuraavaksi kuulin Lordista syksyllä 1996. Kaverini Janne Järvinen pääsi tuolloin opiskelemaan Tornion mediakouluun. Hän kertoi siellä olevan kovan Kiss-fanaatikon nimeltään Tomi Putaansuu. Vuotta myöhemmin oli itse samassa opinahjossa, mutta Lordia ei enää siellä näkynyt.

Kun Lordin ensimmäinen single Would You Love A Monsterman ilmestyi loppuvuonna 2002 ja ensimmäiset lehtijutut uudesta bändistä julkaistiin, tajusin heti kyseessä olevan saman kaverin. Toukokuussa 2006 hänet tunsikin jo koko Suomi, koska Lordi sattui voittamaan Euroviisut Hard Rock Hallelujah -kappaleellaan.


Viisuvoiton myötä myös eräästä silloisesta työkaveristani tuli kertaheitolla kova Lordi-fani. Viikkoa aikaisemmin hän ei ollut kuullutkaan koko orkesterista tai sen johtajasta Mr Lordista, joksi orkesterin pääjehua keväällä 2006 alettiin kutsua. Pitkän inttämisen jälkeen jouduin lainaamaan työkaverilleni kaikki kolme siihenastista Lordi -levyäni. Eihän artisteja tietenkään voi tukea ostamalla itse niiden levyt - sehän maksaa, hän tuumi. Ei ainakaan tämä nainen, joka kerran tilasi postimyynnistä puutarhakalusteet ja palautti ne juhlien jälkeen takaisin ostopaikkaan!

Tapasin Lordin viime vuonna pitkästä aikaa Sauna Open Airissa. Hän oli tullut fanittamaan festivaalin pääesiintyjä Kissiä. Siinä vasta mukava mies. Toivotan menestystä Kuorosotaan!

torstai 20. lokakuuta 2011

Pienellä painettu Anvil

Yle Teema esitti maanantaina 17. lokakuuta dokumenntielokuvan kandalaisesta hevibändistä Anvilista. Ohjelma oli uusinta. 2008 valmistunut dokumentti kertoo 80-luvun alussa nosteessa olleesta yhtyeestä, jonka kehitys jäi polkemaan paikalleen. Bändistä tuli kulttinimi. Sen jäsenet joutuvat käymään päivätöissä, koska yhtye ei tuota niin paljon rahaa, että soittajat pärjäisivät sillä.


Elokuvan myötä Anvil sai uutta nostetta uralleen. Yhtye on esiintynyt muun muassa Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla kaksi kertaa lähivuosina. Tampereen Sauna Open Airissa se yritti selättää rankkasateen. Ruotsinlaivallakin bändi nähtiin Sweden Rock Cruise -tapahtumassa. Joulukuussa Anvil on Saxonin kanssa Helsingin Nosturissa keikalla.

Ruotsissa oli viime vuonna jopa keräys yhtyeen hyväksi. Sillä nostettiin bändin muinainen hitti Metal On Metal singlelistalle.


Viime vuoden loppupuolella linkitin Facebookiin uutisen Anvil Aidista. Tuolloin aihe ei muistaakseni saanut juurikaan kommentteja. Facebookiin pian tulevasta aikajanasta senkin varmaan saisi selville. Yle Teeman maanantaina esittämän dokumentin jälkeen yksi jos toinenkin kehui päivityksissään Anvil-elokuvaa.

Kommenttini erääseen Anvil -päivitykseen on saanut aikaan suoranaisen lumivyöryn. Melkein vuoden vanha uutinen on tulkittu uudeksi. Olen nähnyt noin viidentoista Facebook-kaverini seinällä.

28 vuotta vanha metallibiisi matkalla Ruotsin listaykköseksi!


"Ruotsalaiset metallifanit yrittävät saada Anvil-yhtyeen Metal on Metal -kappaletta maansa singlelistan kärkeen jouluksi. “Anvil Aid” -nimellä kulkeva kampanja yllyttää ihmisä ostamaan kyseisen kappaleen digitaalisena iTunesista, jolloin myynti otetaan huomioon virallista singlelistaa kootessa. Eilen alkanut kampanja tuntuu toimivan: jo 7000 ihmistä ovat ostaneet kyseisen biisin yhdeksän kruunun hintaan, ja kappale meni heti iTunesin listan kärkeen.

Kampanjan tarkoitus on estää jokavuotisen Idols-kilpailun joulusingleä täyttämästä jälleen kerran ykköspaikkaa muovisella kertakäyttömusiikilla. Sama temppu nähtiin viime jouluna Britanniassa, jossa Facebook-kampanjalla saatiin Rage Against The Machine -yhtyeen vuoden 1992 biisi Killing in The Name Brittilistojen kärkipaikalle." (rytmi.com)
18:33 - 17.12.2010

Otsikkoa voisi vääntää vaikka muotoon "Vuoden vanha uutinen matkalla Facebookin listaykköseksi!".

Tulee mieleen Spede Shown sketsi vuodelta 1985. Siinä Hannele Laurin esittämä hahmo ostaa uuden jääkaapin. Pian ovikello soi ja sisään marssivat Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin esittämät koemaistajat. He vierailevat Laurin luona kahden viikon ajan testaamassa jääkaapissa säilytettävien ruokien lämpötiloja. Niin kuin ostosopimuksessa mainitaan.

Kannattaisi aina lukea se pienellä painettu teksti. Tässä tapauksessa Rytmi.comin Anvil -uutisen päivämäärä.


Monille voi myös Anvilista tulla Spede Show mieleen.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Suomen paskimmat bändin nimet

Ajattelin raapustaa pari riviä ajankohtaisesta aiheesta. Eräs tuttavani nimittäin suuttui taannoin, kun totesin kaarinalaisbändi Kaapelin nimen olevan todella huono. Siis Kaapeli. Eikö mielikuvitusta käytetä nimeä valittaessa? Jos olisin keikkajärjestäjä ja tuonnimistä orkesteria tarjottaisiin illan karkeloihin, miettisin kahdesti. 


Toinen erittäin huono nimi on The Lipattomat. Jessus sentään! Se on osittain samoista soittajista koostuva bändi kuin Kaapeli. Tätäkin nimeä tuttavani puolusti henkeen ja vereen. Ikäänkuin olisin loukannut häntä henkilökohtaisesti, vaikka hän ei edes soita kummassakaan yhtyeessä. Harvoin olen törmännyt vastaavaan mielipidevapauden säännöstelyyn.


Thunderstone. Nimestä tietää, että kyse on hevibändistä. Klamydia. Nimi kertoo heti, että se on punkkia. Yhtyeen nimen, musiikin ja imagon pitäisi olla jotenkin kurssissa.

The Lipattomat. Ainakin 90-luvulla, jolloin näin orkesterin muutamaan otteeseen keikalla, se soitti kevyehköä suomipoppia. Yhtyeen jäsenillä oli cowboybootsit, hatut, pitkät takit, soljet ja muut southern rock -vermeet. Musiikki ei korreloinut lainkaan bändin ulkonäön kanssa. Jos jätkät näyttävät Rickie Medlokelta, olettaisi musiikin olevan kunnon jytinää, eikä b-luokan radiopoppia.

Yhden pikkuhitin The Lipattomat sai. Kappale tunnetaan "Saunabiisinä", vaikka sen virallinen nimi on Paha ihminen. Verkkokalvoilleni on iskostunut Down By The Laituri 1996. Silloin The Lipattomat soitti biisin ensin varsinaisessa setissään, jonka jälkeen jääkiekkosankari Saku Koivu nostettiin lavalle. Koivun avustuksella Paha ihminen kuultiin toisenkin kerran. Kiekkoilija hapuili sanoja ja tilanne oli kaikinpuolin vaivaannuttava.


Samalla festivaalilla eräät tuttuni onnistuivat pummimaan Saku Koivulta kymmenen markkaa. Olivat nimittäin bonganneet kansallissankarin jostain, ja kaljahimossaan kysyivät tältä paria kolikkoa. Koivu oli sitten kaivellut kuvettaan.

Muista kehnoista bändin nimistä tulee mieleen ainakin Heavy Metal Perse, Kakkahätä-77, Haloo Helsinki!, Kimmo Liskomäen pitkät kalsarit, Disco, Tarharyhmä, Moottörin jyrinä, Radiopuhelimet, Spraykaalit, 51 koodia ja Happoradio.

Ehkä listaan vielä joskus hyviä bändin nimiä. Niihin kuuluu ainakin Valtava kääpiö.


The Lipattomien tai Kaapelin soittajat ovat varmasti mukavia jätkiä. Kyse ei olekaan heidän luonteistaan, vaan orkesterien nimivalinnoista, imagosta ja musiikista. Sen sanomiseen minulla pitäisi olla oikeus.

"Mitä säkin muka tiedät niiden imagosta?". Niin no, ensinnäkin olen kuunnellut rokkia vuodesta 1980. Nähnyt keikoilla monta sataa bändiä. Kirjoittanut musiikkijuttuja vuodesta 1988. Satun tietämään aiheesta aika paljon. Bändeistä, heidän imagoistaan ja musiikkityyleistään. Se, että tykkäänkö yhtyeen tai artistin musiikista, imagosta tai bändin nimestä, on täysin minun omassa päätäntävallassani. Sitä ei ratkaise bändissä soittava sukulainen tai Olli Hermannin ulkonäkö. Eikä Ville Hermannin viikset.



maanantai 17. lokakuuta 2011

Nautelankoskella

Liedon asemalla sijaitsevalla Nautelankoskella tulee käytyä  muutaman kerran vuodessa. Löysin paikan aivan sattumalta erään maaseutuajelun yhteydessä syksyllä 2004.


Nautelankoski on omalta osaltani lähes puhkikuvattu. Kummasti sieltä silti aina jotain löytää, vaikka kuvat varmaan jo toistavatkin itseään. Toisaalta eri vuodenaikoina maisema on erilainen. Kosken virtauskaan ei ole mikään vakio. Välillä vesimassat vyöryvät jopa pelottavan näköisesti, toisinaan kallionkoloissa kasvaa  horsmaa. Lauantaina 15. lokakuuta kosken pauhu kuului hyvin parkkipaikalle saakka.


"Nautelankoski eli Kukkarkoski on Aurajoen kahdeksas koski Liedon kunnassa. Nautelankoski on noin 600 metrin pituinen ja sen putouskorkeus on 16,9 metriä, näin se on Aurajoen pisin koski. Kosken keskivirtaama on 4,8 m³/s."


"Nautelankosken alue on kahdeksan hehtaarin laajuudelta Natura 2000 -ohjelmaan rajaamaa ja siitä 80 % on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Luontodirektiivin luontotyypit aluella ovat: runsaslajiset kuivat ja tuoreet niityt 4 %, kosteat suurruohoniityt 2 % ja lehdot 60 %.

Nautelankosken alueella on arvokasta keto- ja lehtokasvillisuutta. Koskessa tavataan lohikaloja ja sinne myydään perhokalastuslupia. Alueella kiertää luontopolku ja kosken eteläpäädyssä sijaitsee lintutorni. Lisäksi kosken rannalla on museomylly, kotiseutumuseo ja kivikautinen asuinpaikka." (Wikipedia)


"Nautelankosken ympäristössä on edustavia ketoja, rinneniittyjä, lehtoja ja kulttuurikasvillisuutta. Myös alueen linnusto ja selkärankaislajisto on varsin monipuolista. Alueella tavataan myös neljä lepakkolajia.
Nautelankoski on Aurajoen alueista parhaiten inventoituja kohteita. Nautelassa on kartoitettu kasvillisuuden lisäksi myös linnusto, perhoset ja maakotilolajisto. Aurajokilaakson luontokohteista vain Nautelankosken alue on suojeltua. Suojeluperusteena on jokivarsilehdon luontoarvot sekä niittyalueen hoito." (Wikipedia)

sunnuntai 16. lokakuuta 2011